Petopolitiikka on epäonnistunut
”Professori Erkki ”Susi” Pulliaisen
ensimmäisenä esittämä ajatus suden ”tapporahasta”, joka tarkoittaa
suojelukorvausta, on aivan oikea.”
Suurpetopolitiikka on noussut viime päivien keskustelunaiheeksi
sekä Suomessa että Ruotsissa. Tämä on luonnollista, onhan Pohjolan
maissa EU-maiden suurimmat ja laajimmalle levinneet suurpetokannat.
Kaikki eurooppalaiset suurpedot esiintyvät runsaslukuisina täällä.
Suurpedot kuuluvat Pohjolan luontoon. Suurpetopolitiikkaa pitää myös tarkastella järkiperäisesti. Suurpetokantoja pitää hoitaa ja yksi osa hoitosuunnitelmia on kantojen säätely. Liian suuret petomäärät aiheuttavat suuria ongelmia. Näin on käynyt sekä meillä että Ruotsissa.
Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti esitteli tällä viikolla tärkeä raportin, jossa analysoitiin Suomessa harjoitettua suurpetopolitiikkaa. Keskeinen tulos oli, että karhu- ja ilvespolitiikka on onnistunut kutakuinkin kelvollisesti. Sen sijaan susipolitiikka on epäonnistunut täydellisesti. Sama koskee ahmaa.
Suurpedot aiheuttavat suurta vahinkoa kotieläintiloilla ja porotaloudessa. Sen lisäksi sudet tappavat vuosittain kymmenittäin arvokkaita metsästyskoiria. Tänä vuonna valtio joutuu maksamaan petokorvauksina jo yli seitsemän miljoonaa euroa. Suurin vahingonaiheuttaja on ahma, toiseksi suurin susi. Pääosa korvauksista kohdistuu poroelinkeinoon.
Ruralian raportti nosti esille tärkeän, tabuna pidetyn asian. Petopolitiikka on kaikkea muuta kuin kunnossa. Siltä puuttuu sosiaalinen kestävyys. Tämä koskee erityisesti suden ja ahman hyväksyttävyyttä.
Harjoitettu politiikka on ollut yksisilmäistä suojelupolitiikkaa, jossa ihmisten tarpeet ovat saaneet väistyä petojen tieltä. Ylhäältä johdetulla politiikalla on ollut elitistinen leima eikä se ole nauttinut kansan syvien rivien kannatusta.
Ruotsin ongelmat ovat olleet pitkälti samanlaisia. Ruotsissa on nyt pitkällisen keskustelun jälkeen päädytty ratkaisuun, jonka mukaan petokannat puolitetaan. Esimerkiksi susien määrä pudotetaan 170-270 yksilöön, kun niitä on nyt yli 400. Karhujen kohdalla leikkaus on vielä suurempi, karhukantaa pienennetään kolmannekseen.
Suomessa tarvitaan samanlainen ajattelutavan muutos, jotta petopolitiikka palaisi raiteilleen. On ymmärrettävä, että ideologiseen suojeluaatteeseen perustuva ylhäältä johdettu sanelupolitiikka ei toimi. Petokantoja pitää oikeasti hoitaa ja yksi osa hoitosuunnitelmaa on kantojen säätely. Se tarkoittaa systemaattista ja luotettavaan tieteelliseen arvioon perustuvaa verotustasoa.
Susia ja ahmoja pitää ryhtyä metsästämään rajoitetusti. Kansalaisten on vaikea ymmärtää sitä, että Suomessa pitää käyttää miljoonia euroja siperialaisen harmaasuden suojeluun, vaikka laji ei ole maailmassa edes uhanalainen. Suomen, kuten Ruotsinkin sudet ovat jolkotelleet tänne Venäjältä, jossa niitä on eri arvioiden mukaan ainakin 50-60 000 yksilöä. Jotakin kertoo se, että Neuvostoliiton aikana silloisessa itänaapurissa tapettiin keskimäärin 30 000 harmaaturkkia vuodessa – ilman että susikanta pieneni.
Susien ja ahmojenkin suojelu onnistuu, kun paikallisväestö otetaan mukaan kannanhoitotyöhön. Tämä tarkoittaa sitä, että susireviirillä asuvat ihmiset saavat itse osallistua kannanhoitoon. Professori Erkki ”Susi” Pulliaisen ensimmäisenä esittämä ajatus suden ”tapporahasta”, joka tarkoittaa suojelukorvausta, on aivan oikea. Jokaisesta laillisesta sudenkaadosta voitaisiin maksaa palkkiona esimerkiksi 10 000 euroa. Kun sudelle tai ahmalle tulisi arvo, sitä ryhdyttäisiin myös suojelemaan. Kun petojen ihmisarkuus palautettaisiin, myös ongelmat poistuisivat vähitellen.
Tämän tyyppisiä sosiaalista kestävyyttä lisääviä uusia toimenpiteitä tarvitaan. On aika irtaantua ideologisesta suojeluintoilusta ja ottaa petoasioissa käyttöön talonpoikaisjärki.
Suurpedot kuuluvat Pohjolan luontoon. Suurpetopolitiikkaa pitää myös tarkastella järkiperäisesti. Suurpetokantoja pitää hoitaa ja yksi osa hoitosuunnitelmia on kantojen säätely. Liian suuret petomäärät aiheuttavat suuria ongelmia. Näin on käynyt sekä meillä että Ruotsissa.
Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti esitteli tällä viikolla tärkeä raportin, jossa analysoitiin Suomessa harjoitettua suurpetopolitiikkaa. Keskeinen tulos oli, että karhu- ja ilvespolitiikka on onnistunut kutakuinkin kelvollisesti. Sen sijaan susipolitiikka on epäonnistunut täydellisesti. Sama koskee ahmaa.
Suurpedot aiheuttavat suurta vahinkoa kotieläintiloilla ja porotaloudessa. Sen lisäksi sudet tappavat vuosittain kymmenittäin arvokkaita metsästyskoiria. Tänä vuonna valtio joutuu maksamaan petokorvauksina jo yli seitsemän miljoonaa euroa. Suurin vahingonaiheuttaja on ahma, toiseksi suurin susi. Pääosa korvauksista kohdistuu poroelinkeinoon.
Ruralian raportti nosti esille tärkeän, tabuna pidetyn asian. Petopolitiikka on kaikkea muuta kuin kunnossa. Siltä puuttuu sosiaalinen kestävyys. Tämä koskee erityisesti suden ja ahman hyväksyttävyyttä.
Harjoitettu politiikka on ollut yksisilmäistä suojelupolitiikkaa, jossa ihmisten tarpeet ovat saaneet väistyä petojen tieltä. Ylhäältä johdetulla politiikalla on ollut elitistinen leima eikä se ole nauttinut kansan syvien rivien kannatusta.
Ruotsin ongelmat ovat olleet pitkälti samanlaisia. Ruotsissa on nyt pitkällisen keskustelun jälkeen päädytty ratkaisuun, jonka mukaan petokannat puolitetaan. Esimerkiksi susien määrä pudotetaan 170-270 yksilöön, kun niitä on nyt yli 400. Karhujen kohdalla leikkaus on vielä suurempi, karhukantaa pienennetään kolmannekseen.
Suomessa tarvitaan samanlainen ajattelutavan muutos, jotta petopolitiikka palaisi raiteilleen. On ymmärrettävä, että ideologiseen suojeluaatteeseen perustuva ylhäältä johdettu sanelupolitiikka ei toimi. Petokantoja pitää oikeasti hoitaa ja yksi osa hoitosuunnitelmaa on kantojen säätely. Se tarkoittaa systemaattista ja luotettavaan tieteelliseen arvioon perustuvaa verotustasoa.
Susia ja ahmoja pitää ryhtyä metsästämään rajoitetusti. Kansalaisten on vaikea ymmärtää sitä, että Suomessa pitää käyttää miljoonia euroja siperialaisen harmaasuden suojeluun, vaikka laji ei ole maailmassa edes uhanalainen. Suomen, kuten Ruotsinkin sudet ovat jolkotelleet tänne Venäjältä, jossa niitä on eri arvioiden mukaan ainakin 50-60 000 yksilöä. Jotakin kertoo se, että Neuvostoliiton aikana silloisessa itänaapurissa tapettiin keskimäärin 30 000 harmaaturkkia vuodessa – ilman että susikanta pieneni.
Susien ja ahmojenkin suojelu onnistuu, kun paikallisväestö otetaan mukaan kannanhoitotyöhön. Tämä tarkoittaa sitä, että susireviirillä asuvat ihmiset saavat itse osallistua kannanhoitoon. Professori Erkki ”Susi” Pulliaisen ensimmäisenä esittämä ajatus suden ”tapporahasta”, joka tarkoittaa suojelukorvausta, on aivan oikea. Jokaisesta laillisesta sudenkaadosta voitaisiin maksaa palkkiona esimerkiksi 10 000 euroa. Kun sudelle tai ahmalle tulisi arvo, sitä ryhdyttäisiin myös suojelemaan. Kun petojen ihmisarkuus palautettaisiin, myös ongelmat poistuisivat vähitellen.
Tämän tyyppisiä sosiaalista kestävyyttä lisääviä uusia toimenpiteitä tarvitaan. On aika irtaantua ideologisesta suojeluintoilusta ja ottaa petoasioissa käyttöön talonpoikaisjärki.
