MMM:n petokaavailut: Suojelutavoitteista luovutaan, sudelle ja ahmalle tapporaha
Suurpetokannoissa on
pyrittävä "sosiaalisesti hyväksyttävään" kannankokoon ja luovuttava
suojelutavoitteisiin perustuvasta kannan koosta. Näin voi summata maa-
ja metsätalousministeriön tilaaman suurpetopolitiikan
kehittämisarvioinnin ytimen. Keinoina sosiaaliseen hyväksyttävyyteen
esitetään muun muassa löyhempää poikkeustappolupien jakoa sekä
tapporahaa sudelle ja nykyään täysin rauhoitetulle ahmalle.
Ahman tappamiksi
ilmoitettujen porojen määrä on noussut hurjaa vauhtia, vaikka ahman
kanta ei ole juuri kasvanut. Petoarviossa ehdotetaan, että ahmoja saisi
ampua poikkeusluvalla ja niistä maksettaisiin tapporahaa.
Kuva: MMM / Helsingin yliopisto / Kuvakaappaus raporttiluonnoksesta
Helsingin
yliopiston Ruralia-instituutin tekemä arvio julkaistaan
perjantaina, vaikka ministeriö piti aiheesta tiedotustilaisuuden jo
maanantaina. Raportista julkaistiin tuolloin vain tiivistelmä.
Vihreä Lanka sai käyttöönsä raportin viimeistelyä vaille
olevan version.
Raportin toinen kirjoittaja,
Mari Pohja-Mykrä
kertoo,
että raportissa ilmoitettuja lukuja ja sen kieliasua tarkastetaan vielä,
mutta periaatteellisiin linjauksiin ei ole tulossa muutoksia.
Sosiaalinen hyväksyttävyys nousee kehittämisarvion keskeiseksi
teemaksi. Se sopii hyvin maa- ja metsätalousministeriön jo aiemmin
käyttöön ottamaan tapaan perustella petopoliittisia päätöksiä.
Helmikuussa myönnettyä viiden poikkeusluvan lisäystä suden tappokiintiöön
ei perusteltu susien aiheuttamilla vahingoilla, vaan niiden aiheuttamilla ongelmilla:
"Joillakin
alueilla susilaumat ovat aiheuttaneet talven aikana yleistä
turvattomuutta ja konflikteja", ministeriön tiedotteessa sanottiin.
Samoihin
aikoihin käynnistettiin nyt valmistumassa oleva kehittämisarviointi,
jonka yhdeksi päätavoitteeksi asetettiin suurpetopolitiikan sosiaalisen
kestävyyden arviointi.
Kesällä kaatolupien perustelu oli ilvesten poikkeuslupakiintiön kasvattamista koskevassa
muistiossa
muuttunut jo lähelle nykyistä muotoa. Siinä kirjoitettiin, ettei
ilveskannan biologista kantokykyä ole vielä saavutettu, mutta
"sosiaalinen sietokyky" on ylitetty.
Ilvesmuistion kirjoittaja oli ministeriön ylitarkastaja
Jussi Laanikari,
joka näyttää olleen myös tuoreessa arvioinnissa keskeinen henkilö.
Hankkeen ohjausryhmään hän ei kuulunut, mutta oli mukana kaikissa
aineistonkeruutilaisuuksissa.
Näkemyksiä suurpeto-ongelmasta
kerättiin suurpetopolitiikka-arviota varten niin kutsutuissa
riskiverstaissa eli viidessä eri tapaamisessa, joihin osallistui
kuudesta kahteentoista ihmistä. Raporttiluonnoksen mukaan kokoukset
koottiin niin sanotun PAT-periaatteen mukaan eli mukaan kutsuttiin
päättäviä, asiantuntevia ja toteuttavia henkilöitä.
Uusi järjestys. Paikallisten metsästäjien roolia halutaan vahvistaa petopäätöksissä.
Kuva: MMM / Helsingin yliopisto / Kuvakaappaus raporttiluonnoksesta
Raporttiluonnoksen
nimilistojen perusteella jokaiseen viiteen kokoukseen osallistuivat
ylitarkastaja Laanikari sekä Suomen riistakeskuksen hallintopäällikkö
Sauli Härkönen. Lisäksi Tohmajärvi-Värtsilän riistanhoitoyhdistyksen suurriistavirka-avun yhteyshenkilö
Pekka Kunnas oli mukana neljässä riskiverstaassa.
Kokoonpanojen
perusteella metsästäjien edustus ryhmissä on ollut erittäin vahva.
Metsästäjäin keskusjärjestöstä ja riistanhoitopiireistä muodostetusta
Suomen riistakeskuksesta oli Härkösen lisäksi kolmessa verstaassa
ainakin yksi toinenkin edustaja. Muita metsästysseurojen tai
-järjestöjen edustajia oli kahdessa verstaassa kaksi ja yhdessä kolme.
Ainoastaan poronhoitoaluetta käsitelleessä riskiverstaassa ei ollut Härkösen ja toisen riistakeskuksen miehen,
Harri Nordbergin
lisäksi muuta metsästäjäpuolen edustusta. Sen sijaan paikalla oli kolme
poromiesten ja paliskuntien edustajaa, saamelaiskäräjien edustaja ja
Metsähallituksen erätarkastaja.
Ympäristö- ja luontojärjestöjen
edustajat pääsivät mukaan vain yhteen kokouksista, joka oli toinen susia
käsitelleistä riskiverstaista. Samassa kokouksessa oli myös vihreiden
varapuheenjohtaja
Anne Bland.
Toisessa
susiverstaassa oli Härkösen, Laanikarin ja Kunnaksen lisäksi kaksi
paikallista riistanhoitoyhdistyksen vetäjää ja Metsähallituksen
edustaja.
Käytännössä paikallisten – ja itse asiassa myös
asiantuntijoiden – ääntä näyttävät käyttäneen metsästäjät,
lukuunottamatta poronhoitoaluetta, jossa sitä ovat käyttäneet
poromiehet.
Verstaiden keskustelujen
tulokseksi saatiin, että kaikkien suurpetojen suhteen petopolitiikka
vaatii aktiivista ja nopeaa oikaisemista. Etenkin poronhoitoalueen ja
suden osalta nykyisen petopolitiikan riskejä pidettiin monin osin
sietämättöminä.
Mitä asialle pitäisi sitten raportin mukaan tehdä?
Yhtenä
ongelmana nostetaan esille esimerkiksi susien poikkeuskaatoluvat.
Raportin mukaan lupien myöntäminen on liian monimutkaista. Näin siitä
huolimatta, että viime vuosina susien tappamiseen on myönnetty selvästi
enemmän poikkeuslupia kuin niitä on saatu käytettyä.
Raportin
kirjoittajien tulkinnan mukaan tämä ei kuitenkaan ole merkki siitä, että
poikkeuslupia olisi myönnetty liikaa tai että petoja ei
yksinkertaisesti ole riittänyt poikkeusluvalla ammuttavaksi. Selitys on
tämä:
"Tämä osoittaa ongelmia poikkeusluvan käytön ehdoissa, joita täytyy edelleen kehittää vastaamaan tarpeeseen."
Poronhoitoalueelle etenkin suden poikkeuslupia on myönnetty viime
vuosina kymmeniä vuosittain, monta kertaa enemmän kuin on saatu
käytettyä. Käytännössä poikkeuslupia on ollut tarpeeksi koko
poronhoitoalueen pienen susikannan ampumiseen. Raportissa todetaankin,
että susikanta on pysynyt poronhoitoalueella "maltillisena
metsästyspaineen avulla".
Raportissa ehdotetaan, että susien
poikkeustappolupia pitäisi saada jakaa myös kannanhoidollisin perustein,
jolloin lupia ei tarvitsisi enää perustella susien aiheuttamalla
haitalla.
Ahman aiheuttamiin porovahinkoihin kiinnitetään
erityistä huomiota. Ministeriön ahmojen tappamiksi merkityistä poroista
maksamat korvaukset ovat singahtaneet parin viime vuoden aikana
rakettimaiseen nousuun. Ahmakanta Ylä-Lapissa ei kuitenkaan ole
merkittävästi kasvanut.
Arviossa kirjoitetaan, että syynä voi olla
ahmakannan aliarviointi, sillä nykyinen vahinkotaso edellyttäisi
vähintään kaksinkertaista kantaa. Vaihtoehtoisina selityksinä esitetään,
että ahman piikkiin pannaan muista syistä johtuvia porokuolemia tai
että ahmoja häiritään jatkuvasti, minkä vuoksi ne joutuvat hankkimaan
koko ajan uutta saalista.
Nämä selitysmallit unohdetaan kuitenkin
heti tämän jälkeen ja lähtökohtana pidetään ahman aiheuttamien
porovahinkojen selittämätöntä valtavaa kasvua. Nykyään täysin
rauhoitettuja ahmoja pitäisikin raportin mukaan päästä ampumaan
poikkeusluvilla.
Raportin keskeinen sanoma
on suurpetojen suojelun höllentäminen: suojeluperusteisesta
vähittäiskantatavoitteesta pitäisi luopua kokonaan. Tilalle pitäisi
ottaa "sosiaalisesti hyväksyttävä" kantakoko.
"Yhteiselossa
suurpetojen kanssa ei ole kyse siitä, kuinka monta sutta, karhua, ahmaa
taikka ilvestä alueella elää. Kyse on siitä, kuinka paljon ihmiset
kokevat ongelmia niiden läsnäolosta", raporttiluonnoksessa kirjoitetaan.
Ajatus on tuttu jo ministeriön viime kesän ilvesmuistiosta. Toisaalla raportissa päätellään:
"Suurpedoista puhuttaessa oleellista on se, että kokevatko
ihmiset ongelmia niiden läsnäolosta. Nämä ongelmat voivat olla
taloudellisia, mutta enenevissä määrin sosiaalisia."
Tavoitteeksi
pitäisi raportin mukaan ottaa tietyn määritellyn tavoitetason sijaan
"kannan kestävä kehitys", jossa otetaan huomioon sosiaaliset, ekologiset
ja taloudelliset vaatimukset.
"Kentän toimijajoukot ovat
alisteisessa asemassa viranomaisten ja tutkijoiden näkemyksiin nähden
niin kauan kuin suurpetopoliittisen toiminnan tärkeimpänä ja ainoana
oikeana tavoitteena on suurpetolajien suotuisa suojelutaso."
Sen
vuoksi valtaa halutaan siirtää asiantuntijoilta ja valtakunnantasolta
paikallisille metsästäjille. Keskeinen toimija uudessa järjestyksessä
olisi alueellinen riistaneuvosto, joka paitsi laatisi alueellisia
suurpetojen kannanhoitosuunnitelmia, myös panisi niitä täytäntöön.
Petokantojen
ekologinen kestävyys pyrittäisiin turvaamaan näin antamalla valtaa ja
vastuuta alueen pedoista paikallisille asukkaille, tarkemmin sanoen
metsästäjille. Paikalliset ihmiset haluttaisiin saada tuntemaan pedoista
omistajuutta ja sitä kautta vastuuta, kuten raportin mukaan karhun
suhteen on jo käynyt.
Esimerkiksi susireviirillä asuville
maksettaisiin korvauksia. Vielä tärkeämpää olisi se, että valtio alkaisi
maksamaan tapporahaa susista ja ahmoista. Poikkeusluvalla tapetusta
sudesta maksettaisiin susireviirin asukkaille "suuruudeltaan huomattava"
tapporaha, ahman kohdalla tapporaha menisi paliskunnalle.
Esiin
tulleesta salakaadosta rangaistaisiin esimerkiksi niin, että yhdestä
salakaadosta vaikkapa susireviiri menettäisi yhden tapporahan. Miten
salametsästys todennettaisiin, jätetään raportissa auki.
Minkä
kokoinen on sosiaalisesti hyväksytty suurpetokanta? Mitään
tavoitekokoahan ei enää aseteta. Suurpetopolitiikan kehittämisarvioinnin
mukaan esimerkiksi kyselytutkimusten perusteella ja salakaatojen määriä
seuraamalla.
(Lähde: www.vihrealanka.fi)
http://www.vihrealanka.fi/uutiset/mmmn-petokaavailut-suojelutavoitteista-luovutaan-sudelle-ja-ahmalle-tapporaha?fb_action_ids=10151866973232057&fb_action_types=og.recommends&fb_source=other_multiline&action_object_map=[236788903164754]&action_type_map=[%22og.recommends%22]&action_ref_map=[]
